Viritelläänpä ihan yhteisön kesken keskustelua taas vaihteeksi. Näin iltojen pimentyessä mieli vetää taas tuonne omalle laavulle (ja miksei muuallekin) käristämään rasvatappia tikun nokassa. Laavun kalustuksessa on jotain prisman tms. tikkuja mutta ne tuppaavat olemaan vähän lyhyitä, vähän heppoisia ja ylipäätään muutenkin vähän keskinkertaisia kepakoita.
Nurkista kun löytyy kuitenkin metalintyöstöön kalustoa niin jo pidemmän aikaa on käynyt mielessä että mitäpä jos tekisi nipun maailman parhaita makkaratikkuja joiden kanssa kärventää hiillosmakkaraa karrelle.
Spekseissä tikun pitäisi olla pitkähkö (n. metri, pitäisi käydä mittomassa tarkemmin), tukeva, kevyt ja tukevilla piikeillä varustettu mihin seivästää kyrsä kiinni. Kahvaosa tietysti puuta, mutta se on helppo ongelma ratkaistavaksi. Näitä ei ole tarkoitus kuljetella mihinkään, joten painoa, mittaa yms ei tarvitse murehtia (järkevyyden rajoissa tietysti).
Mutta, mites se kepakko itse sitten. Ruostumaton teräs on tietysti ilmeinen materiaali tuohon, mutta kun en tiedä niin kysyn viisaammilta. RSTssä kun on mm. nikkeliä seassa ja varsinkin hitsatessa seosaineet toimii vähän hassusti ja jos olen oikein ymmärtänyt niin kromi tai nikkeli ei ole oikein terveellistä. Kaupoista löytyy kyllä rst-tikkuja joka lähtöön ja ihan kaikkien elintarviketurvallisuudesta en menisi täysin takuuseen, mutta onko tämä nyt aivan perusteeton huoli ja tikuista tulee aivan hyviä kun hakee vain sopivaa rst-tankoa ja vääntelee/hitsaa/takoo sen makkaratikuksi kelpaavaan muotoon?
Toinen ilmeinen vaihtoehto on sitten ihan perinteinen ‘musta rauta’. Semmoisessa tikussa paistettua makkaraa tohtii kyllä syödä, mutta ruosteet on syytä poltella hiilloksella pois ennen paistotapahtumaa ja ruostuminen tietysti vähentää tikun elinikää ja heikentää käyttökokemusta. Samaan kastiin menee takorauta tikku, mutta en tiedä onko tuossa metallin ominaisuuksien kannalta suurta eroa, kertokaa toki jos tiedätte.
Titaani olisi varmaan aika varma vaihtoehto, mutta se on hieman kallista tavaraa makkaratikuksi ja työstäminenkin on kevyesti sanottuna haastavaa. Alumiini sulaa nuotiossa, kupariseoksissa tuppaa olemaan lyijyä (ja sekin sulaa jos oikein hyvällä hiilloksella lämmittelee) ja ylipäätään muut metallit kuin rauta/teräs on kukin tavallaan vähän haastavia.
Eli, onko rst:n (tai hst:n) kanssa koettu huoli nikkelistä/kromista aivan perusteeton vai onko vain parempi tehdä tikut ns. normaalista raudasta ja tyytyä taistelemaan ruostetta vastaan rasvapoltolla tms? Vai olisiko parasta tehdä tikun piikit kullasta? Mitä on parviäly mieltä?
Onko spekseissä kiveen hakattu materiaalina metalli? Laittaisin itse useamman pajun kasvamaan oman laavun viereen jos sellainen olisi. Siitä sitten hiillosta odotellessa ehtii hyvin vuolla tikun, pannun kahvan tai mitä nyt tarvitseekaan. Talvella nuo toki kasvaa heikommin mutta sen takia niitä on pari että talvikauden yli selviää olemassa olevilla puskilla, ja eihän noi nyt kertakäyttöisiä ole. Menee kätevästi nuotioon sitten kun on aika tehdä uusi.
Kyllähän siinä lähistöllä kasvaa pajua, pihjalaa ja kaikenlaista muutakin risua ihan laittamattakin ja on niitä tullut käytettyäkin, mutta varsinkaan metrin mitassa tahtoo vähän huonosti löytyä suoria ja tasalaatuisia pajuja mistä veistellä tikkuja varastoon. Lisäksi näin pimeällä ja varsinkin talvella tuossa on sitten aina oma riesansa käydä etsimässä sopiva aihio vuoltavaksi, joten jotain vähän lujempaa on hakusalla.
Ja puutikku, vaikkei kertakäyttöinen olekaan, ei silti kovin montaa makkaraa kestä kun piikkejä pitää teroitella ja varsi heti piikkien jälkeen tahtoo hiiltyä ja lopulta palaa poikki. Ihan joka ilta ei toki laavulla tule istuttua, että ei se kulutuskaan kovin valtavaa ole, mutta yhtäkaikki varastoa pitäisi sitten uusia säännöllisesti ja niitä pajuja pitäisi leikellä vähän ajatuksen kanssa että kasvusto ehtii tuottaa riittävästi aihioita ennenkuin kasvavat liian isoksi ym niin tuosta tulee äkkiä yksi kotityö lisää ja niitä tahtoo omakotitalossa olla jo aivan tarpeeksi.
Täysin käypä vaihtoehtohan tuo toki on, mutta omaan makuun etenkin näin ruuhkavuosien keskellä sopii paremmin ajatus siitä että noihin käyttää kerran vähän enemmän aikaa ja vaivaa ja sen jälkeen asiaa ei tarvitse enää ainakaan kymmeneen vuoteen murehtia.